Täällä ei olla voitu hyvin viime aikoina. En oo jaksanut oikeastaan edes puhua kenellekään. 

Katotaan josko saisin tänne purettua vähän meinikiä.

Tilanne on sellainen, että lopetin infektiolääkärin toimesta Triptyl 25mg, joka on ollut mulla unta syventävänä ja kipukynnystä nostavana. Torstaina kuulin, että rakkaan mummini, joka on ollut minulle toisena äitinä lapsuudestani asti on lopetettu syöpähoidot ja hänellä ei oleteta pitkään olevan enää aikaa. Lisäksi olen tänään yhdettätoista päivää putkeen kuumeessa. Kirsikkana kakulle setäni kunto ei myöskään ole hyvä ja kaiken kruunaa tomusokerilla pelko isäni jaksamisesta.

Triptylin pois jättäminen on saanut mun nukkumiset aivan sekaisin. Jätin tämän infektiolääkärin kehoituksesta, koska harvoissa tapauksissa Triptyl on aiheuttanut kuumetta ja haluamme pois sulkea tämän vaihtoehdon myös, kun ei vieläkään aikaa mediastinoskopiaan ole tullut. Olen nukkunut noin tunnin verran syvää unta yössä ja viime yönä nukahdin vasta viideltä aamulla. Otin yöllä kolmen aikoihin Ataraxin, jotta se saisi edes mut nukkumaan, mut ei tuntunut siitäkään olevan apua. 

Nyt mulla ei ole mitään lääkettä nukkumiseen, enkä tiedä yhtään mitä odottaa tulevilta öiltä. Jätin triptylin tiistai-iltana pois ja tää on vaan pahentunut. Mulla olisi Ketipinoria yksi paketti apteekista hakematta, että se taitaa olla mun ainut pelastus nyt. Hakis sen sieltä pois ja ottaisi sen aina yöksi. Ensi yö kuitenkin mennään vielä omalla painolla, eli katsotaan koska tää norsu saadaan kaadettua..

Kuumeilu on tosiaan jatkunut nyt jo yli kymmenen päivää. Ei yhtä jaksoisesti, mutta joka päivä on lämmöt kuitenkin noussut. Esimerkiksi torstaina kävin kävelemässä päivällä, kun ei ollut kuumetta, mutta pari tuntia lenkin jälkeen nous jopa 37,8 asteeseen taas. 

Mummistani en edes pysty puhumaan. Liian kova paikka.

Todella toivoton olo tässä tilanteessa. Isäni on todella lujilla mummini ja setäni sairasteluiden vuoksi ja itse en pysty tekemään mitään!

Kuitenkin yöllä valvoessa päätin, että kirjoitan mummille kirjeen ja meen käymään siellä niin, että teen meille ruuan siellä. Toivottavasti mummi tykästyy! Olen todella huono puhumaan tunne asioista, joten ajattelin, että kirje olisi hyvä vaihtoehto ja annan näin mummille myös mahdollisuuden elää loppuaika ilman vollotusta ja voivottelua, jonka ymmärsin olevan aikalailla hänen toiveensa. Kirjeen hän voi lukea yksin ennen nukkumaan menoa ja voimme pitää meidän tapaamisen iloisempana. Onko ihan hölmö ajatus?

Oon aivan hukassa tässä tilanteessa enkä osaa edes kuvailla miten pahalta voi pienestä ihmisestä tuntua. Yksinäisyyskin on alkanut vilauttelemaan päätään ja olin jo viime yönä varma, että ajaudun psykoosiin.

Vielä kuitenkin ollaan tässä maailmassa, mutta paljon enempää en kestä.



Et ole yksin <3